Katja Kokkinen — Kodin ja koulun välisestä viestinnästä

Seurailen Wilmassa kolmea tyyppiä. Yhtä eskarilaista, yhtä vitosluokkalaista ja yhtä kasiluokkalaista. Yleisten tiedotteiden osalta edellytys kartalla pysymiseen on se, että heti luettuani merkitsen muistettavat asiat sähköiseen kalenteriin. Oikein ajoitettu heräte arkiaamussa on varmistanut metsäretkieväät ja luistimet mukaan oikeana päivänä. Melkein aina. Ja silloin kun ei kaikesta huolimatta ole niitä eväitä mukana vaikka piti, on lempeän eskarintädin lausahdus: ”Ei se mitään, me tekaistaan tuosta aamupalalta vähän leipää mukaan” pelastanut aamun, jossa tällaisesta epäonnistumisesta helposti ruoskii itseään koko matkan töihin. 

Esikouluun lapsi vielä kuljetetaan ja viedessä ja tuodessa ehtii vaihtaa muutaman sanan opettajan kanssa siitä, miten menee. Wilma-viestintä eskarissa onkin aika pitkälle vain erilaisten tiedotteiden lukemista. Koulussa sen sijaan tiedotteiden lisäksi on käytössä tuntimerkinnät. Näissä on paljon opettaja- mutta myös koulukohtaisia eroja. Alakoulussa tuntimerkintöjä on tullut harvakseltaan ja ajattelinkin ennen, että no news is good news.

Esikoisen siirryttyä yläkouluun huomasin tuntimerkinnöissä ison muutoksen. Merkintöjä alkoi tulla ihan uuteen tahtiin ja joskus tuntui, että niitä annettiin vähän hassuista asioista. Positiivinen merkintä siitä, että oli tehnyt läksyt. Eikö tämä nyt ole vähän turhaa, liioittelua? Eikö läksyjen teko nyt ole oletusarvo? Kunnes tajusin, miksi perusasioistakin on hyvä viestiä.

Me emme ole läsnä lastemme koulussa, siellä ihan arkitiimellyksessä. On tärkeää ottaa päivittäin se aika, että puhuttaa jokaista lasta siitä, miten päivä sujui. Miten mukava se keskustelu onkaan aloittaa sillä, että kertoo, miten hyvältä tuntui huomata, että lapsi oli saanut positiivisen merkinnän. 

Sitä vähemmän positiivistakin viestiä tulee tuntimerkintöjen kautta. Silloin kun palaute annetaan omasta lapsesta, se tuntuu aika syvällä. Niistä epämukavistakin asioista on tärkeää puhua lapsen kanssa. Ja ihailen todella sitä tapaa, jolla opettajat kovasti yrittävät. Meidän murrosiän kuohuissa kipuilevan teininkin kanssa. 

Kun läksyt on tekemättä, mutta viestissä lukee tarkennuksena: ” Tunti meni aika hyvin =)”, välittyy viestistä tunne, että tämä opettaja todella yrittää nähdä hyvän minun lapsessani ja kannustaa. ”Alkutunnin keskityit tosi hyvin”. Tämäkin asia on käännetty positiiviseksi, annettu palaute hyvästä, eikä siitä lopputunnista, jolla ilmeisesti ei keskitytty. ”Osittain osallistuit ihan kivasti koripallon pelaamiseen”. 

Yritän koko ajan oppia lapseni opettajien tavasta huomioida ja kannustaa silloinkin (ja erityisesti silloin), kun kaikki ei mene putkeen. Olen todella kiitollinen siitä, että lapselleni annetaan aina uusi mahdollisuus, vaikka huonoa käytöstä olisi ollut jo pitkän aikaa ja kaikki olisivat jo tilanteeseen tosi väsyneitä. Varmasti eniten se lapsi.

Kun kemian luokassa on vastoin ohjeistusta syöty opetusmateriaalia (onneksi vain ruokasuolaa), tunnilla on heitelty pyyhekumia, käytetty huonoa kieltä tai syöty karkkia, opettaja vielä jaksaa kirjoittaa: ”Sinussa on ainesta vaikka mihin, kunhan vaan lopetat pelleilyn ja alat näyttää osaamistasi ja parasta potentiaaliasi”. Tämä on tärkeä viesti meille vanhemmille ja ennen kaikkea sille teinille, jonka elämä on hetkittäin yhtä hässäkkää. 

Arvostan todella isosti sitä, että lasteni opettajat hoitavat tärkeää tehtäväänsä ja ottavat puheeksi myös vaikeat asiat. Se ei takuulla aina ole helppoa.

Se, että asioista puhutaan, on tärkeää. Se, miten niistä puhutaan, on vielä tärkeämpää.

Katja Kokkinen
kolmen koululaisen ruuhkavuosiäiti

- - - -

Tutustu myös: 

• Paula Risikko —Yhteistyötä tarvitaan lapsen ja nuoren hyväksi
• Sari Gustafsson — Vanhempainyhdistykset antennina ja tuntosarvina 
• Elin Blomqvist-Valtonen — Yhdessä lapsillemme parempaa huomista
• Niina-Milla Martikainen — Muutosvaiheessa tarvitaan luottamusta
• Olli-Pekka Heinonen — Koronan opetukset
• Olli Luukkainen — Kodit ja koulut samalla puolella
• Ulla Siimes — Yhteistyötä uudessa arjessa
• Milka Harjunen — Kun ajattelee hyvää syntyy hyvää
• Johanna Laisaari — Lasten oikeuksien puolesta
• Jaana Lehtiö — Yläkoulun arkea koronan varjossa syksyllä 2020
• Jukka-Pekka Ujula — Vertailun sietämätön vaikeus
• Ulla Mether — Koulu, niin tuttu ja silti niin vieras
• Anders Adlercreutz — Glöm inte superkrafterna
• Marko Enberg — Kipeätkin aiheet pitää uskaltaa nostaa esiin
• Anette Karlsson — Tikittävä aikapommi?
• Erja Askolin ja Anita Korhonen — Yhdessä olemme enemmän
• Jenni Helenius  — Väkivalta on väkivaltaa

Läpi lukuvuoden 2020-2021 nostamme Porvoon vanhempainyhdistyksenä esiin näkökulmia lasten ja nuorten, kodin ja koulun yhteistyöstä. Siitä, miten tärkeää on erityisesti näinä aikoina tehdä parhaamme lasten puolesta — meistä kunkin tahollaan. Miten tärkeä on lapsen arvo itsessään. Miten merkityksellisiä ovat sitoutuneet ja välittävät vanhemmat ja laajasti katsovat vanhempaintoimijat, osaavat opettajat ja koulun muu henkilökunta, lapsen silmin asioita katsovat päättäjät — moninainen ymmärrys lapsen parhaasta. 

Näkökulmia -kirjoitussarjassa nostetaan esiin erilaisia näkökulmia oppilashuollosta opettajuuteen sekä kodin ja vanhemman arjesta johtamiseen. Katsomme asioita ekaluokkalaisen ja lukiolaisen silmin, paikallisten osaajien ja valtakunnantason vaikuttajien. Suomen- ja ruotsinkielisissä perheissä ja oppilaitoksissa.

Kodin ja koulun yhteistyön merkitystä painotetaan vahvasti koulutuspolitiikassa, koulutusta koskevassa lainsäädännössä ja koulujen opetussuunnitelmissa. Se konkretisoituu lopulta aina yksittäisen lapsen kohdalla. Tulevaisuuden aikuisen.